Tänään vietetään kansainvälistä homo-, bi- ja transfobian vastaista päivää, koska 17.5.1990 maailman terveysjärjestö WHO poisti homoseksuaalisuden sairausluokituksesta. Suomessa vuosi 2021 on erityisen juhlavuosi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien kannalta, sillä silloin tulee kuluneeksi:

  • 50 vuotta homoseksuaalisten tekojen kriminalisoinnin poistamisesta rikoslaista; 
  • 40 vuotta homoseksuaalisuuden  poistamisesta sairausluokituksesta; 
  • 30 vuotta Helsinki Pride -yhteisön perustamisesta;  
  • 10 vuotta transvestisuuden poistamisesta sairausluokituksesta.

Nämä ovat valtavia merkkipaaluja, joita kannattaa juhlistaa. Erityisesti näitä saavutuksia pitäisi juhlistaa aktivistien ja ihmisoikeuspuolustajien keskuudessa, koska jäämme voiton jälkeen pohtimaan seuraavaa askelta. Takaraivossamme on jatkuvasti tietoisuus siitä, että maailma ei ole vielä valmis. 

Mutta meille minä haluan sanoa, että jos pysähdymme hetkeksi ja otamme aikaa itsellemme juhliaksemme työmme tuloksia, maailma ei tule kaatumaan siihen. Me tiedämme hyvin, että ihmisoikeuksissa ei ole pikavoittoja ja niiden edistäminen vaatii pitkäjänteisyyttä, kestävyyttä ja peräänantamattomuutta. 

Ihmisoikeuksien edistäminen ei kuuluisi olla vain meidän harteillamme, joita asia koskee. Useampi meistäkin varmasti toivoisikin, että voisi tehdä jotakin muuta kuin aktivismia ja rummuttaa tänään ja joka päivä yhdenvertaisuuden puolesta. 

Ja silti kaikista lupauksista huolimatta se on jäänyt transaktivistien vastuulle edistää kansalaisaloitteen muodossa translain korjausta niin, että se on ihmisoikeusperustainen ja kunnioittaa ihmisten itsemääräämisoikeutta. Itse asiassa viimeisimmät isoimmat voitot sateenkaarioikeuksien saralla, kuten tasa-arvoinen avioliittolaki ja äitiyslain uudistus, on saavutettu kansalaisaloitteiden avulla. 

Nämä  saavutukset eivät ole tietenkään itsestäänselviä. Ne ovat vaatineet paljon voimavaroja, resursseja ja uhrauksia ihmisiltä, jotka väsymättä ovat taistelleet ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden puolesta. Minun asemani cishomomiehenä olisi aivan erilainen ilman teitä, jotka olette historian saatossa panneet itsenne likoon jopa vankeusrangaistuksen uhalla. Siitä olen kiitollinen teille.

Kaikista voitoistamme huolimatta Suomessa riittää edelleen tehtävää seksuaali- ja sukupuolivähemmistön kohtaaman syrjinnän ja vihan ehkäisemisessä, eikä tätä tunnuta ottavan vakavasti yhteiskunnassa. Kunnallisvaalit lähestyvät ja ehdokkailta kysytään näkemyksiä siitä, pitäisikö jo olemassa olevia oikeuksiamme poistaa meiltä tai trivialisoidaan syrjintäämme Pride-lipun liehuttamiseksi lippusangoilla. Kumpikaan väittämä tarjoa meille tietoa siitä, miten ehdokkaat suhtautuisivat konkreettisiin ehdotuksiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien edistämiseksi kuten esimerkiksi unisex-vessojen ja -pukuhuoneiden rakentamiseen julkisissa tiloissa.

Viime vuonna EU:n perusoikeusvirasto julkaisi raportin LHBTIQ-ihmisten asemasta ja myös Suomen osalta tulokset ovat karua luettavaa: 

  • 39% vastaajista välttää käsi kädessä kävelemistä julkisesti
  • 14% on kokenut syrjintää työpaikalla viimeisen vuoden aikana
  • 31% on kokenut syrjintää eri palveluissa
  • 32% on kokenut häirintää.

Tulokset osoittavat, että väkivallan tai syrjinnän pelko on  edelleen vahvasti läsnä meidän arjessamme. Myös kouluterveyskyselyt osoittavat, että yli puolet sateenkaarinuorista ovat huolissaan omasta mielenterveydestään. Nämä tulokset ovat hälyttäviä ja niihin on reagoitava. Tarvitsemme konkreettisia toimenpiteitä homo-, bi- ja transfobian kitkemiseksi ja sateenkaariliput yksinään eivät tule yhteiskuntaamme muuttamaan. 

Maailma ei ole vielä valmis, me tiedämme sen. Ja emme saa sitä valmiiksi, jos emme ota aikaa itsellemme ja suo itsellemme mahdollisuutta juhlia voittojamme. Muidenkin on alettava ottaa vastuu maailman muuttamiseksi, jotta aktivistin ja taitelijan Melissa Linsan sanoin yhdenvertaisuus ei edisty ainoastaan meidän hyvinvoinnin kustannuksella.

0

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *