Où est la gare?

Tässähän ehti jälleen kerran vierähtää melkein kuukausi ennen kuin sain aikaiseksi kirjoittaa tänne. Innostuin jo viime kirjoituksesta niin paljon, että näytin sitä eräälle ystävälleni ja olen useammalle jo todennut, että olen alkanut nyt kirjoittamaan enemmän ja kohta ehkä voisin aloittaa novellien kirjoittamisen.Se tavallaan ei kuitenkaan ole valhetta, sillä olen viimeisen kuukauden aikana kirjoittanut yhä enemmän — ranskaksi kylläkin ja enemminkin lyhyitä kuvatekstejä ranskankieliseen Instagram -tiliini, jonka ylläpitämiseen käytän poskettoman liian paljon tunteja.

Joskus tässä koronan aikaan, kun koko yhteiskunta sulkeutui rajoitusten tullessa voimaan, niin minä aloin käyttämään enemmän aikaan ranskan opintoihini. Enhän minä ole sitä opiskellut kuin kymmenen vuotta ja hädintuskin osaisin Marseillessa kysyä reittiä juna-asemalla. Kaksi vuotta sitten kävin ranskan tunneilla ollessani töissä eduskunnassa ja ystävieni kanssa lounaalla puhuimme ralliranskaa, joka kuvasti oikein hyvin omia taitojani: jee mapelle Nitin.

Toisin sanoen en ole kymmenessä vuodessa saanut oikein mitään aikaiseksi ranskan suhteen. Minulla ei ole koskaan oikeastaan mitään intoa opiskella ranskaa, mutta olin rakastunut ja ex-kumppanini rakasti ranskan kieltä ja kulttuuria ehkä vähän vähemmän kuin minua siihen aikaan. Hän muutti Brysseliin ja meidän yhteinen suunnitelmamme, ei siis välttämättä unelmamme, oli asua siellä, joten aloitin ranskan opinnot. En välttämättä vastentahtoisesti, mutta en kuitenkaan mitenkään innokkaana.

Viime kuukausina aikaa on kuitenkin ollut enemmän kuin tarpeeksi ja kun Netflixin tarjonta ei yksinkertaisesti pysynyt minun perässäni, niin minun piti tehdä jotakin muuta ja näin päädyin kahden tunnin iltakävelyilläni kuuntelemaan ranskankielistä podcastia. Pian huomasinkin jo katselevani ranskankielisiä Netflix-sarjoja ranskankielisillä tekstityksillä. Toukokuussa olin ajautunut siihen tilanteeseen, että puhuin kaksi tuntia viikossa ranskan opettajan kanssa Google Hangoutin välityksellä ja vaikka alussa minua hermostutti hänen kanssaan puhuminen, niin huomaan nyt odottavani meidän keskusteluhetkiämme innokkaana.

Ja niin, se ranskankielinen Instagram. Siellä minulla on ja yhteensä 11 seuraaja, jotka joutuvat lukemaan siitä, mitä söin illalliseksi. Ehkä urani bloggaajana tai someinfluensserina alkaa Ranskasta tai muusta ranskankielisestä maasta. Kohta olenkin varmaan tekemässä Tiktok -videoita ranskaksi.

Mutta ennen uutta hohdokasta uraani ajattelen kuitenkin, että haluaisin vielä yrittää kirjoittamista suomeksi. Ajan tai enemminkin priorisoinnin puute on kuitenkin on väistämättä johtanut siitä, etten oikein ole saanut aikaiseksi kirjoittaa tänne tai oikeastaan minnekään muualla. Johdan sellaista taivaanrantakirjoittajien luovaa yhteisöä, jossa kirjoitamme kuukausittain tekstejä ja kommentoimme toistemme teoksia, mutta viimeksi en saanut sinnekään raapustettua yhtään mitään.

Parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, etten ota tästä paineita. Kirjoittamisen, ja elämän ylipäätään, ei pitäisi koskaan tuntua suorittamiselta. Ehkä juuri sen takia olen niin täpinöissäni ranskan opinnoistani. Se on kokonaan uusi tunne tämän kielen suhteen, koska huomaan nauttivani siitä, kun kirjoitan noin tunnin ranskaksi reseptiä kesän parhaasta salaatista eli vesimeloni-mansikkafetasalaatista.

Osittain kirjoittamisen lisäksi toivoisin tämän toimivan jonkinlaisena päiväkirjana, joten haluaisin kertoa vielä jälkkäkirjapiiristä, joka kokoontui ensimmäistä kertaa fyysisesti pari viikkoa sitten ja miten ihanaa on tuoda yhteen ystäviäni, jotka eivät tunne toisiaan, mutta jotka ovat minulle erittäin rakkaita. Valitettavasti kirja itsessään, Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat, oli valtava pettymys. Lisäksi haluaisin mainita eilisestä, kun kävimme puolisoni kanssa Jollaksessa, tilasimme kuuluisasta navetassa toimivista pizzeriasta viikon pizzan ja menimme syömään sitä Matosaaren rannalle kuplivan kera juhlistaaksemme hänen ensimmäistä oikeata työpaikkaa Suomessa.

Sitten on koronan aikaan alkanut ja perinteeksi muodostunut rummintaista, joka alkujaan tarkoitti rummin juomista ystäväni kanssa Herttoniemen menokallioilla perjantaisin, mutta nyt se viittaa kahden homppelin ja yhden muorin viikottaisiin kokoontumisiin. Minun pikkuveli täytti kuusitoista ja olin järkyttynyt, koska luulin hänen täyttävän viisitoista. Elämäni ulkopuolella, tuolla maailmassa, on tapahtunut kaikenlaista, jolla on ollut vaikutusta omiin tunteisiini, mutta en ole uskaltanut käsitellä niitä ja vastoin tyypillistä käytöstäni, en ole aiheesta kirjoittanut mihinkään.

Toivotaan, että viimeistään ensi viikolla olen täällä taas kertomassa, jotta minun ei tarvitsisi tiivistää sitä kaikkea, jonka haluaisin kirjoittaa muistiin itselleni eläkepäiviä varten, kahteen kappaleeseen. Mutta jos ei, niin eipähän se haittaa.

0

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *