Ystäväni ja minä aloimme koronan aikaan tavata perjantaisin Herttoniemen kallioilla. Olimme tavanneet viime vuoden lopulla töissä yhteisen kollegamme kautta ja ennen koronaa olimme käyneet lounaalla ehkä kolme kertaa, riippuen oikeastaan siitä lasketaanko sitä yhtä kertaa, kun minä söin lounasta ja hän piti minulle seuraa. Muistan sen toisen kerran, kun kävimme lounaalle ja kerroimme toisillemme koko elämäntarinamme; asioita, joita en edes ole ollut ajatellut vuosikausiin. Kerroin hänelle jo siinä vaiheessa, että minua välillä ahdistaa sopia tapaamisia ystävieni kanssa parin viikon päähän, kun en koskaan tiedä sitä, miltä minusta sinä hetkenä saattaa tuntua ja sitten pitää keksiä jokin hätävalhe, jos ei teekään mieli nähdä. Sen lounaan aikana jotenkin vaan tiesi, että tässä on sitä jotakin.

Olimme ehtineet tavata tosiaan muutaman kerran ennen kuin koronan seurauksena tullut maailmanjärjestys otti hallinnan elämäntavoistamme. Viimeiset pari vuotta olen asunut kauempana kaupungista ja suuriosa ystävistäni asui nimenomaan raitiovaunureitin varrella, joten kolusin omat lähiöni aikalailla yksin päivät pitkät ennen kuin tajusin, että voisin käydä kävelyillä Herttoniemessä asuvan uuden ystäväni kanssa. Tapasimme töitten jälkeen perjantaina, hän toi rummia, minä Kinder-suklaamunia ja niin alkoivat meidän legendaariset viikottaiset rummintait. Eräässä vaiheessa rummintaimme täydentyi kolmannella, erittäin karismaattisella ja filmaattisella ihmisellä ja kokoonpano oli luodinkestävä.

Toukokuussa kehitimme rummintaille avoimet ovet, joka tarkoitti, että voisimme kutsua muita tovereitamme mukaan juhlistamaan ystävyyttä, maailmaa ja Herttoniemen uskomattoman komeita maisemia. Ensimmäiset avoimet olivat jotakuinkin menestys, jolloin juttelimme muun muassa kuukautisista ja pornon merkityksestä yhteiskunnassa sekä Obaman populistisesta politiikasta. Itse sain tuolloin rummintain alkuperäiseltä kokoonpanolta kirjan, jonka alkuun oli runoiltu pari ihanaa asia minusta, koska oli se aika vuodesta.

Viime viikolla meillä oli toiset avoimet ovet ja onneksi tällä kertaa en ollut siinä samaisessa kunnossa kuin viime kerralla. Kinderin sijaan toin mansikoita, koska vaikka kuinka paljon rakastan suklaata, niin kesän ensimmäiset mansikat aina maistuvat paremmalta. Meitä oli useampi toisilleen vieraita ihmisiä pohtimassa yhtään sen enempää maailmaa kuin ennen ja todistamassa auringon tarunhohtoista nukkumaanmenoa. Osa meistä juoksi vielä auringon perässä Fastholman lintutornille, jonne viehättävä iltamme päättyi. Minulla oli hauskaa ja tunsin koko illan sellaista lapsenomaista iloa, vapautta ja hyvän olon tunnetta. En tiedä, miksi juuri lapsenomaista, mutta sellaista tuttua viattomuutta oli siinä kaikessa, jota tunsin illan aikana.

Sama tunne ei toki jatkunut seuraavaan aamuun. Tilalle oli tullut pohmelo, yllättävän lievä, mutta ei niin olematon, ettenkö olisi joutuisi elämään sen kanssa oletettavasti koko viikonlopun. Koko aamu meni sitten siinä, että yritin olla aktiivinen eli katsoa Netflixissä ja ajattelematta koko asiaa. Jossakin vaiheessa aurinko kuitenkin oli päättänyt värittää koko olohuoneen ja huomasin silloin, että vanhempani olivat lähettäneet kuvia uudesta parvekkeestaan, joten tämäpä oli erinomainen tilaisuus lähettää viestiä äidilleni ja kysyä, milloin sitä pääsisi itse kokeilemaan uutta sohvaa eli toisin sanoen kutsua itseni kylään.

Eihän siinä mennyt kuin pari tuntia ja olin vanhempieni parvekkeella nauttimassa intialaiskiinalaista (kyllä tämä on oikea asia) illallista. En toki saapunut tyhjin käsin paikalle. Jotenkin olin saanut pakotettuani itseni ulos kauppaan — toki otin talon vastapäätä bussin, vaikka kauppakeskukseen on kahdeksan minuutin kävelymatka — ja ostin tarpeelliset ainekset raparperipiirakan leipomiseen. Koko viikon olin himoinnut piirakkaa ja aijai maisemakahvilan raparperipiirakkaresepti ei koskaan petä. Itse kyllä korvaan puolet rahkasta kermaviilillä ja hieman vähennän sokerin määrää, mutta muutoin se on täydellinen ja suosittelen tekemään piirakkaa juuri tällä reseptillä. Äitini ei malttanut odottaa, kun näki piirakkaa vaan otti jo palan ennen kuin oli tarjoillut pääruokaa.

Tätä on ehkä uskomatonta sanoa, mutta vähän kyllä riipaisi sydäntä, kun aurinko jatkoi taivaan maalaamista sinisellä pensselillä ilman minkäänlaista halua lisätä harmaita hattaroita. Iän takia olotila ei varsinaisesti ollut kohentunut edellisestä päivästä ja päivän ollen niin pilvetön ja kaunis ja lumoava, niin tuli sellainen tunne, että tästä pitäisi tavalla tai toisella nauttia. Jokin minun päässäni sanoi, että mene ulos, käy kävelyllä, kuuntele musiikkia tai ranskalaista podcastia auringon helmassa, nauti luonnosta, soita jollekin, tee jotakin. Jossakin vaiheessa huomasin juoksevani bussipysäkille ja olinkin metroasemalla. En yhtään tiennyt, mitä tein siellä ja minne haluaisin mennä, mutta jonnekin minun oli mentävä, jotta en menettäisi tätä päivää.

Ja sitten tein päätöksen. Kävelin pois metroasemalta, menin kauppaan, ostin tarvittavat ainesosat gyozan eli japanilaisten nyyttien valmistamiseen sekä jäätelöä ja otin bussin takaisin kotiin. Menin sänkyyn ja selasin koiravideoita Instagramissa ennen kuin alkaisin tekemään nyyttejä. Se oli paras päätökseni vähään aikaan.

0

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *