Tässähän ehti vierähtää sitten pienoinen tovi ennen kuin kirjoitan taas. En tehnyt loppukesästä mitään tietoista päätöstä kirjoittamisen lopettamisesta, enkä ole varma, mitä oikein tapahtui. Toki viimeisen kirjoitukseni aikaan loma oli juuri alkanut, se selittänee jonkun verran hiljaisuuttani ja lomalta palattuani en vain päässyt takaisin kirjoittamisen rutiiniin. Vasta joskus loppusyksystä aloin miettiä, että voisi päivittää taas blogia ja sittenhän se meni tyypillisesti niin, että ajattelin asiaa pääni sisällä ja asetin takarajaksi kuun ensimmäisen päivän, sitten seuraavan viikon maanantain, ehkä jouluna voisi aloittaa, no ok uusi vuosi ja uusi minä ja noh nyt on jo joulukuusestakin päästy eroon ja vihdoin tämä teksti on olemassa.

Toki nyt voisin kerrata kaikki ne jännittävät merkkipaalut syksyltä ja mitä kaikkea olen saanut aikaiseksi lomieni jälkeen. Tai vaihtoehtoisesti manailla juttuja, joita piti saavuttaa ja jotka jostain ihmeellisestä syystä eivät toteutuneet. Pelkkä ajatus sellaisen kirjoittamisesta saa pääni särkemään. Mietin, että haluaisin ehkä sanoittaa kaikkea niitä minun odotuksiani tälle vuodelle ja tämä taas saa pääni räjähtämään. Aloitan mielessäni tällaisen listan tekemisen hyvissä ajoin ennen vuoden vaihdetta, usein jo syksyllä, kun tajuan, että tässä sitä taas ollaan ja sainko oikeastaan mitään aikaiseksi ja päätän, että ensi vuonna teen asiat eri tavalla. Se on loputon kierre.

Joten sen sijaan, että katson tulevaisuuteen tai menneisyyteen ja rakennan odotuksia ja samalla tuhoan palasiksi kaiken ja rakennan kaiken uudelleen tuhotakseni kaiken jälleen, niin ajattelin vain aloittaa kirjoittamisen pohtimatta asioita yhtään sen enempää. Eilen onnistuneesti tein avauksen Instagramiin ja tänään nyt olen jo kirjoittamassa tätä. Joskus sitä vain tarvitsee pienen sysäyksen, eikä mitään muuta. Kaiken ei tarvitse olla alusta lähtien täydellisestä. Itse asiassa asioiden ja elämän ei koskaan tarvitse olla millään mittapuulla täydellistä. Se jo pelkästään riittää, että kirjoitan (vihdoin) välttävän tekstin enkä vain ajattele pääni sisällä, että joku päivä kirjoitan timanttista proosaa homopojan rakkaudesta kaupunkeihin tai viiltävän terävän analyysin Yhdysvaltojen sortavasta politiikasta. 

Helsinki on pitkästä aikaan valkoinen ja se on tehnyt minut onnelliseksi viimeisten päivien aikana. Ilmoittauduin eilen autokouluun ja joku pieni tonttu hartioillani pahaenteisesti kuiskuttelee, että olen 31-vuotias ja vasta nyt opin ajamaan autoa. Mutta siitä huolimatta odotan aika innoissani autokoulua, koska kaikki meistä on epäonnistuneita tavalla ja toisella ja minussa on monta vikaa ja kaikkia en saa korjattua, mutta se ei estä minua tuntemasta hyviä asioita. Minulla alkaisi ensi viikolla toisetkin opinnot, tradenomin opinnot ammattikorkeakoulussa ja olin aluksi pohtinut, että sen avulla voisin joskus lähitulevaisuudessa hakea kauppakorkeakouluun maisteriohjelmaan. Nyt se kaikki tuntuu vähän kaukaiselta ja raskaalta ja saattaa olla, etteivät ne etene ollenkaan tänä keväänä. Eikä se haittaa.

Olen tehnyt sinihomejuustopastaa ja se odottaa tuolla keittiössä. Huomenna mennään Tampereelle puolisoni kanssa ja vähän jännittää, koska en ole ollut Tampereella vuosiin ja en oikein yhtään tiedä, mitä odottaa. Viikonloppu on jo täällä ja ensi maanantaina takaisin toimistoon ja kohta varmaan on jo kesä. En koskaan totu siihen, miten vauhdikkaasti aika laukkaa aikuisena.

0

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *