Juttelin tällä viikolla ranskan opettajani kanssa merkkipäivistä, koska olin menossa juhlistamaan vuosipäiväämme puolisoni kanssa heti tunnin jälkeen. Hän kertoi minulle, ettei koskaan ole oikein välittänyt merkkipäivistä ja yritin joillain mielenkiintoisilla ranskankielisillä lauseilla kertoa omia näkemyksiäni siinä ehkä kuitenkaan onnistumatta. Itse en välttämättä olisi jaksanut lähteä töitten ja ranskan tunnin jälkeen vielä Herttoniemen uuteen Fat Lizard -ravintolaan, mutta puolisolleni oli tärkeätä tehdä jotain uutta ja erilaista juuri vuosipäivänä, eikä esimerkiksi viikonloppuna tai muulloin, jolloin meillä olisi saattanut olla enemmän aikaa ja voimaa.

Olen onnellinen, että hän halusi juhlistaa meitä juuri tiistaina ja jollain tavalla sai kuin saikin minut ulos asunnosta vielä kahdeksalta illalla. Ruoka ja kuohuva eivät olleet oikein mitenkään erikoisia, enkä tapani mukaan päättynyt ottamaan vielä jälkiruokaa, vaikka sehän on aterian paras osuus. Me kaksi olimme kuitenkin yhdessä tänään ja olemme olleet yhdessä viimeiset viisi vuotta. Meidän rakkautemme yksinään tekee kaikesta sen arvoisen, vaikka todella usein se saattaakin unohtua kaikessa siinä arjessa, kun se on jatkuvasti läsnä. Ilta oli täydellinen hetki pysähtyä vähäksi aikaa ja muistaa taas kaikki ne asiat, jotka olivat tuoneet meidät yhteen.

En aina ole ollut samanlainen. Olen ollut se ihminen edellisessä suhteessani, joka halusi juhlistaa kuukausittain suhdettamme ja muisti järjettömätkin merkkipäivät. Ensimmäistä riitaa en ehkä tajunnut silloinkaan laittaa merkille, mutta olin kuitenkin siinä tasolla, että halusin juhlistaa päivää, jolloin tapasimme ensimmäistä kertaa, päivää, jolloin menimme kihloihin, päivää, jolloin muutimme yhteen, päivää, jolloin hän sanoi rakastavansa minua. Edellinen oli kolme päivää sen jälkeen, kun olimme tavanneet ensimmäistä kertaa.

Kaikki juhlapyhät kuten joulu ja diwali sekä rakkaiden sekä oma syntymäpäiväni olivat tärkeitä minulle. Jollakin tavalla juuri sinä päivänä piti olla ohjelmaa, joka tekisi päivästä erilaisen muihin päiviin verrattuna, kauniimman ja muistettavamman. Minä suunnittelin joskus jopa viikkoja etukäteen, missä olisin ja mitä tekisin tulevana erikoispäivänä, jotta en varmastikaan jäisi tyhjän päälle. Se tunne, kun joku kysyy sinulta uuden vuoden suunnitelmia ja sinulla ei ollut tiedossa yhtään mitään, tuntui aina yhtä pahalta.

Olen oppinut siitä pois, ehkä jopa liian hyvin. Minulla ei ollut juhannukseksi mitään suunnitelmia, enkä edes halunnut tehdä niitä, mikä selkeästi ärsytti puolisoani. Sanoin hänelle, että kyseessä on vain yksi päivä kaikkien muiden päivien joukossa ja voisimme yhtä hyvin tehdä asioita juhannusta seuraavalla viikolla tai muulloin. Yhteiskuntatieteilijänä olisin halunnut aloittaa keskustelun merkkipäivien sosiaalisesta konstruktiosta ja mielivaltaisesta tavastamme antaa merkitystä joillekin päiville, mutta osaan joskus olla hiljaa oikeissa kohdissa.

Sovimme, että menemme juhannusaatoksi perheeni luokse ja juhannuspäivänä voimme käydä Lammassaarella. Ensimmäistä osaa suunnitelmasta hän ei välttämättä arvostanut, koska vanhempieni luona hänellä ei oikein ole muuta tekemistä kuin Candycrushin pelaaminen samaan aikaan kun minä ja perheeni pelaamme intialaista korttiapeliä, johon hän ei halua osallistua ihan senkin takia, että jokainen meistä on huono häviäjä ja peliä pelataan pareittain, minkä takia siihen sisältyy paljon pelaamisen lisäksi paljon huutamista.

Perjantaina olimmekin siis vanhempieni luona ja äitini oli valmistellut maailman taivaallisemman intialaisen grillikattauksen, josta kelpasi syödä koko illan. Itse toin jälkiruokaa ja leivoin K-Ruoan reseptin Helppoa mansikkakakkua, joka tosiaan oli helppoa, mutta ei ehkä kuitenkaan herkullista. En itse suosittelisi reseptiä, kakku oli kaikkea muuta mitä mansikkakakun toivoisi olevan, raskas ja ei-mehevä.

Juhannuspäivän vietimme Lammassaarella, jossa hän pääsi kuin pääsi leikkimään lampaiden kanssa. Itse en kyllä uskaltanut mennä niiden lähellä, vaikka yksi ehkä yrittikin hakea rapsutuksia minulta. Vaikka olen aiemmin käynyt Lammassaarella ja Kuusiluodolla, niin joka kerta hämmennyn siitä, miten Helsingistä löytää niin uskomattoman kaunista luontoa melkein keskellä kaupunkia. Emme olleet toki ainoita, jotka olimme päätyneet samaan ratkaisuun juhannuspäiväksi, mutta siellä kuitenkaan samanlaista tungosta ollut kuin hanamin aikaan Roihuvuoren kirsikkapuupuistossa.

Rehevä vihreys sinistä taivasta vasten. Pienet polut tuntemattomaan ja turvalliseen. Lempeän meren rakkaus. Halpaa liian punertavaa rosea ja äidin grilliruokaa evääksi. Se kaikki oli aika täydellistä.

Puolisoni oli päätynyt Lammassaaren jälkeen eräisiin juhliin, joten hänellä oli hieman raskas päivä tänään. Itse viisaana ihmisenä olin retkemme jälkeen mennyt taas vanhempieni luokse pelaamaan korttia ja syömään herkullista ruokaa, minkä takia saatoin herätä hieman virkeämpänä kuin hän ja minulla oli koko päivä itselleni. Päädyin Nana Kwamen Adjei-Brenyahin Friday Black -kirjan ja oluen kanssa Tullisaarelle, jossa istuin auringon alla ja luin kahdeksan sivua kirjaa kahden tunnin aikana. Niiden kahdeksan sivun aikana kuin pitkästä aikaan lukemisen iloa; minulla on ollut valtaisaa epäonnea kirjojen kanssa viime aikoina ja olen yrittänyt lukea Alex Michaelidesin kehuttua Hiljaista potilasta -trilleriä jo kaksi viikkoa, enkä vain jaksa innostua siitä. Jotkut kirjat eivät ole yksinkertaisesti tarkoitettu minun luettavaksi.

0

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *