Meillä oli viime viikon lauantaina jälkkärikirjapiirin tapaaminen, enkä tälläkään kertakaan saanut aikaiseksi jälkiruokaa tapaamiseen. Rehellisesti sanottuna hyvä, että pääsin edes paikalle ottaen huomioon kuntoni edellisen yön jäljiltä. Ja itse asiassa siitä huolimatta oli ensimmäisenä tapaamispaikallamme kaksikymmentäviisi minuuttia myöhässä, joten muillakin oli jonkinlaisia vaikeuksia! 

Kirjanamme oli Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä, jonka itse luin englanniksi. Kunnostani johtuen en tällä kertaa luonut meille tietovisaa kirjailijasta, minkä tarkoituksena on antaa jonkinlaista kontekstia siihen, kuka tarinan kirjoittaja on ja minkälaista maailmaa hän on elänyt. Lisäksi yleensä minulla on mukana Dixit-kortteja, jotka ovat abstrakteja ja hyvin taiteellisia kuvakortteja ja jokainen valitsee yhden korteista, joka vastaa omia tunteita tai ajatuksia kirjasta. 

Tällä kertaa ei niitäkään ollut mukana, mutta onneksi yksi kirjapiiriläistä otti kopin keskustelun vetämisestä. Yleensä keskustelun ohjaamiselle ei ole oikein tarvetta, mutta nyt meillä oli hybriditapaaminen, jossa osa meistä oli fyysisesti paikalla ja osa taas etänä, mikä vaatii hieman sopeutumista. En kyllä suosittelisi sellaisia tapaamisia, erityisesti jos käytössä on ainoastaan puhelimen oma kaiutin ja fyysisesti paikalla olevat istuvat Helsinginkadun terassilla, jossa ratikat saavat vihdoin vapaasti rellestää. 

Istanbul was unashamedly boisterous, day and night; even when one pulled down the shutters, drew the curtains, put in earplugs and pulled the blanket up to one’s chin, the din, barely weakened, would penetrate through the walls, seeping into one’s sleep. The last cries of street-hawkeers, the rumbling of late-night lorries, the sirens of ambulances, the boats on the Bosphorus, the prayers and the profanities, both of which multiplied after midnight, would hang in the wind, refusing to disperse. Istanbul, just like nature, abhorred a vacuum.

Elif Shafak

Olen aiemmin keväällä lukenut Elif Shafakin 10 Minutes ja 38 Seconds in this Strange World ja se on ehdottomasti yksi vuoden parhaimpia kirjoja, joita olen lukenut. Odotukseni olivat siis todella korkeat, kun aloin lukea Eevan kolme tytärtä. Kirja käsittelee (liian monia) erilaisia teemoja, joista ehkä teoksen kantavana teemana on jumala(t) ja millä tavoin ihmisten eri usko sen olemassaoloon aiheuttaa perustavanlaatuisia ristiriitoja. 

Teoksen päähenkilö Peri on lapsuudestaan asti kipuillut kysymyksen kanssa, sillä jo hänen perheessään on edustettuna kaksi vastakkaista näkemystä, isän sekularismi ja äidin islamilainen uskonnollisuus. Sama asetelma toistuu Oxfordin yliopistossa, jossa Peri tutustuu iranilaistaustaiseen ateistiin Shiriniin ja uskonnolliseen ja huivia (kirjassa ei tarkemmin määritelty tätä) käyttävään Monaan. Perin epävarmat tuntemukset uskonnosta saa hänet ilmoittautumaan kurssille jumalasta, jota vetää kontroversiaali professori Azur. Jotkut rakastavat häntä, toiset vihaavat. Aivan kuin jumala.

Shafakin teoksessa liikutaan kahdessa ajassa. Nykyajassa Peri on varakas kotiäiti, jonka historiaa harva hänen tuttavapiirissään tuntuu tietävän. Toisessa ajassa käsitellään Perin lapsuutta, nuoruutta ja hänen aikaansa yliopistolla, jolla on vallankumouksellinen vaikutus Perin elämään. Vaikka teoksen nimessä puhutaan kolmesta tyttäristä, kyseessä on Perin tarina. Shirin ja Mona eivät saa tilaa käyttää näyttää maailmaa omasta näkökulmastaan, mutta professori Azur kylläkin.

Eevan kolme tytärtä on niitä kirjoja, joista haluaisin pitää ihan vain sen takia, että arvostan kirjailijaa ja olen nauttinut hänen aiemmasta teoksestaan ja lukenut häneltä todella terävää analyysiä sukupuolittuneista valtarakenteista, ihmisoikeuksista ja eriarvoisuudesta. Teos on kauniisti kirjoitettu, josta nautin. Erityisesti Shafakin kuvaus Istanbulista oli näyttävä, väkevä ja sai mielikuvituksen kutiamaan tavoin, joka vaatii lahjakkuutta. Istanbul on toistuva hahmo Shafakin teoksissa, eikä hänen rakkautensa kaupunkia kohtaan jää millään tavoin epäselväksi tässäkään teoksessa. 

Muutoin valitettavasti Shafak epäonnistuu minusta kokonaisvaltaisesti romaanin toteutuksessa. Eräs kirjapiirin jäsen kuvaili teosta sanalla kesken, joka on todella osuva sana. Kirja jää monilta osin keskeneräiseksi, kun se yrittää kattaa kaikenmaailman yhteiskunnallisia teemoja maan ja taivaan väliltä. Melkein kaikki hahmot ovat stereotyyppisiä ja pelkistettyjä persoonia, joiden ainoa funktio on rakentaa Perin henkilökuvaa ja siitä huolimatta myös Peri jää vajaaksi hahmoksi. 

In this city where everyone feared outsiders, most assaults came from those who were too familiar, too close. 

Elif Shafak

Tarina sisältää myös uskomattomia käänteitä, joita ei voisi milläänlailla odottaa aivan kuin surkea trilleri. Kaikki kirjapiiriläiset olivat yhtä mieltä siitä, että teoksen loppu on surkuhupaisa, surrealistinen ja täysin todellisuudesta irtautunut. 

Olin myös uskomattoman pettynyt Shafakin ratkaisuun tuoda professori Azurin näkökulmaa tarinaan. Sen tarkoituksena on herättää myötätuntoa miestä kohtaan, joka on selkeästi käyttänyt omaa valta-asemaansa väärin ja kuvittelee itsestään liikoja. Luku pyrkii tekemään hänestä inhimillisemmän, jotta ymmärtäisimme paremmin professoria ja hänen hyviä tarkoitusperiään, joka pakottaa ihmiset altistamaan itsensä vihamielisille ajatuksille dialogin nimessä. Olisin enemminkin toivonut Shirinin ja Monan ääntä kirjaan, jonka piti ensisijaisesti käsitellä ihmisten moninaisia ajatuksia jumalasta. 

Shafakin Eevan kolme tytärtä ei kerro tarinaa, jota se lupaa kertovansa. Kirja ei kuitenkaan epäonnistunut niin pahasti, ettenkö jatkossakin lukisi Shafakia ja tämä kertonee aika paljon siitä, kuinka paljon rakastan Shafakin kirjoitustyyliä. Se nimittäin oli tässäkin romaanissa jumalallista.

0

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *