Viime jouluna ystäväni lainasi minulle Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäisen osan, enkä sen jälkeen ole voinut olla hehkuttamatta Elena Ferrantea. Ahmin koko sarjan kahdessa viikossa ja muistan edelleen elävästi sen onton tunteen, kun tarina päättyi. En ollut valmis päästämään irti, en tosin tiedä olisinko koskaan ollut vaikka kirjoja olisi ollut kaksinkertainen määrä.

Olin aloittanut lukemisen uudestaan viime vuoden puolella, mutta Ferranten sanojen lukeminen oli aistillisen lempeä ja nautinnollinen kokemus, jota en ollut kokenut sitten nuoruuteni. Kahden viikon aikana elin kokonaisvaltaisesti Ferranten luomassa esteettisessä maailmassa, jossa tunsin olevani paljon muuta kuin pelkästään lukija.

En Napoli-sarjan jälkeen ole rohjennut lukea muita Ferranten teoksia, sillä olin kuullut ihmisiltä ristiriitaisia kokemuksia. Ferrantesta oli jouluna muotoutunut esikuva ja tiesin, että asettaisin liian korkeat odotukset ja en halunnut pettyä. Joten en lukenut Ferrantea ennen kuin toinen ystäväni lainasi hänen teoksensa Hylkäämisen päivät kirjapiirin tapaamisen yhteydessä.

Rehellisesti sanottuna minua jännitti sen lukeminen. En ole viimeisen parin kuukauden aikana nauttinut lukemisesta paljoakaan. Eri kirjoittajien sanat tökkivät pahasti, eikä kukaan saanut minua oikein mukaan heidän luomaansa maaailmaan. Luin todella hitaasti ja päädyin usein katsomaan Netflixiä lukemisen sijaan, minkä olisin kuvitellut tapahtuvan lukuharrastukseni alussa, enkä tässä vaiheessa.

Olin kuin rikkinäinen kello, jonka metallinen sydän jatkaa käymistä ja sotkee käsityksen ajasta.

Hotkin kuitenkin Ferranten teoksen kahdessa päivässä. Pitkästä aikaan huomasin, että otin kirjani mukaan kaikkialle minne menin. Luin romaania metrossa matkallani Rautatientorille, josta menisimme ystäviemme kanssa Järvenpäälle syömään Suomen kuuluisinta sushia. Kävelin lähikauppakeskukseen kirja kädessä ja onnen kaupalla onnistuin olla törmäämättä kehenkään. En malttanut nukkua, koska halusin lukea lisää ja tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Ferrante onnistui jälleen rakentamaan sanoillaan todellisuutta, joka kosketti valtavan syvästi.

Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä teos sisältäisi. Harvoin jään pohtimaan teoksien nimiä, mutta tämän romaanin nimi kertoo kaiken tarpeellisen ja vangitsee päähenkilön mielentilan täydellisesti. Kirjassa Olga käsittelee ahdistustaan, kauhuaan, kärsimystään, pelkoaan, suruaan, juuri näitä nimenomaisia piinaavia ja tuskallisia tunteita, kun hänen miehensä Mario jättää hänet nuoremman naisen takia. Hän romahtaa kerta toisensa jälkeen ja yrittää epätoivoisesti koota palapeliä, joka ei ole enää kokonainen ja eikä välttämättä ehkä koskaan edes ollut.

Olga kohtaa eron jälkeen maailman, jossa hän tuntee menettävänsä kaiken hallinnan ja jokaisen perheenjäsenen Otto-koiraa myöten. Hän alkaa kaikessa sekasorrossa muistelemaan lapsuudestaan naisparkaa, jonka uskoton mies oli jättänyt ja jota naapurit välttelivät ja joka jää yksin. Olga pelkää, että hän kokee saman kohtalon.

Olin menettänyt kaiken, myös itseni, lopullisesti.

Ferrante on aikamme yksi lahjakkaimpia kirjoittajia, ellei jopa lahjakkain. Ferrante taitavasti kuvaa Olgan eri mielentilat kirjoituksessaan. Alussa Olga yrittää järkeillä eron rationaalisesti, joten romaanin teksti hallittu ja harkittu, aivan kuten Olga. Sitä mukaan kun Olgan mielentila rappeutuu, kirjoitustyyli muuttuu vaivihkaa hajanaisemmaksi ja arvaamattomaksi.

Tilanteen kärjistyessä teksti muuttuu nopeatempoiseksi ja jossain välissä välimerkit katoavat ja hengästyttää ja ahdistaa ja sitä ei enää ole varma, mitä on oikeasti tapahtunut ja mitä on vain kuvitellut, kaikki vain romahtaa Olgan maailmassa ja Ferrante pitää huolen siitä, että lukija tuntee sen kaiken sielunhädän Olgassa. Toki Ferrante tekee kaiken tämän paljon elegantimmin kuin minä koskaan voisin.

Tätä se siis tulee olemaan, ajattelin. Tällaisia illanviettoja. Kyläilisin vieraiden ihmisten kodeissa merkittynä naisena, joka odottaa uuden elämän alkua. Olisin onnettomasti naimisissa olevien ystävieni armoilla. He tekisivät kaikkensa esitelläkseen minulle miehiä, joita itse pitivät hurmaavina. Minun olisi pakko hyväksyä peli.

Hylkäämisen päivät on tunteiden vuoristorata niin kuin yksipuoliset erot usein tuppaavat olemaan. Eron alussa Olga yrittää kaikkensa, jotta Mario palaisi takaisi hänen luokseen. Hän ei halua luovuttaa, koska hän ei yksinkertaisesti voi elää sellaisessa maailmassa, jossa hän ja Mario eivät ole yhdessä. Jo arjesta selviäminen tuottaa hänelle haasteita, eikä hänellä ole voimavaroja huolehtia lapsista ja koirasta, kun hänellä ei ole virtaa hoitaa itseään. Muiden ihmisten tarjoama tuki on riittämätöntä, jopa epäilyttävää. Hylätyksi tuleminen on monille raadollinen kokemus, josta eteenpäin meneminen ei ole itsestäänselvää.

Tässä kohtaa on ihan pakko antaa kunnia myös kääntäjä Taru Nyströmlle, joka on tehnyt todella upean työn romaanin kääntämisessä. Kieli on soljuu eteerisesti suomeksi, jopa seksikohtaukset ja vulgaari kieli, jotka ovat välillä koomisia suomen kielellä.

Ferranten teos on riipivän kaunis. Se on raskas lukukokemus meille, jotka ovat tulleet jätetyksi ilman ennakkovaroituksia ja ollessaan rakastuneita. Mutta lupaan kuitenkin, että sillä on samalla uskomattoman voimaannuttava ja puhdistava vaikutus.

0

1 Comment

  1. Laura 10.7.2020 at 14:24

    En malta oottaa et paasen joku paiva lukemaan tan!

    Reply

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *