Ulkona on harmaata ja vettä sataa ja tuulee. Minä niin kovasti nautin tästä säästä. En ole koko viikonlopun aikana nähnyt ketään. En mennyt minnekään kauas kotoani ja tänään poistuin kotoani ainoastaan hetkeksi, kun kävin kaupassa. Tarvitsin tätä. Olen viime aikoina nähnyt ihania ystäviäni melkein joka ilta. Ajanvietto rakkaiden ihmisten kanssa on ollut hurmaavaa ja mukaansatempaavaa, mutta joskus on tärkeätä ottaa aikaa vain itselleen. 

Niin teki mieli vielä iltapäivällä lähettää viestiä eräälle ystävälleni, joka on aina valmis lähtemään spontaanille teelle tai mangopiirtelölle, mutta vastustin kiusasta ja jatkoin Le Bureaun katsomista Yle Areenalla. Koko ensimmäinen kausi on kohta katsottu, enkä ymmärrä, miksi en ole jo aloittanut jo aiemmin sarjan katsomista.

En tunne syyllisyyttä siitä, etten tehnyt mitään tuotteliasta viikonlopun aikana. Välillä tunsin painetta siitä, että pitäisi opiskella ranskaa ja harjoitella taas niitä relatiivipronomineja, lukea enemmän kirjallisuutta tai tehdä yksinkertaisesti jotakin, josta olisi minulle tavalla tai toisella hyötyä. Se tunne edelleen iskee, mutta olen oppinut hallitsemaan sitä. Annan itselleni luvan olla vain itseäni varten. Teen aikaa ainoastaan itselleni, aikaa, jolloin minun ei tarvitse kehittyä tai oppia uutta, mutta vain olla. 

Se ei ole aina helppoa. Olen kuitenkin huomannut, että karuina sadepäivinä se on helpompaa. Aivan kuin minulla saisin luvan joltakin muulta, että nyt sinä saat ottaa aikaa itsellesi, kun sää on niin ruma muutenkin. Se helpottaa ehkä osin kuviteltua, osin yhteiskunnallista ja osin itse aiheutettua painetta olla jatkuvasti tuottelias ja läsnä muiden elämässä. 

Bureaun katsomisen ohella luin vähän Piia Leinon Yliaikaa ja en malta odottaa, että pääsen keskustelemaan kirjasta ensi kuun kirjapiirin tapaamisessa. En ole vielä aloittanut heinäkuun kirjaa, mutta sain ystävältäni Yliajan lainaksi ja se pitäisi palauttaa vielä ennen kuin hän lähtee kuukauden Suomi-reissulle, mikä selittää hieman nurinkurisen järjestyksen. Luin kirjaa vihreässä Tullisaaressa ja join olutta omassa rauhassani auringon alla. 

Toki ehkä yksi mainitsemisen arvoinen asia tästä viikonlopusta on se, että uskalsin vihdoin muokata blogin uuteen kuntoon ja asentaa uuden ulkoasun. Tämä tarkoittaa, että ehkä jo lähitulevaisuudessa uskallan jakaa blogin linkin ystävieni kanssa, kun tähän mennessä olen ensisijaisesti vain kirjoittanut itseäni varten. Uskalsin laittaa ensimmäisen kirja-arvioni myös Instagramiin perjantaina. Se tuntui jännittävältä, koska jotkut luultavasti jopa lukisivat arvion. Sama teksti oli täällä jo, mutta kun kukaan ei lue vielä näitä kirjoituksiani lue niin kirjoittaminen ei vaadi isompia kynnyksiä. 

Miten hassua onkaan, kun tekstit saavat ihan uudenlaisen merkityksen, kun ne tulevat luetuksi jollakin muulla kuin itse kirjoittajalla. Merkityksellä en tarkoita sitä, että uusi lukija ymmärtäisi sanani aivan eri tavalla kuin minä, mutta enemminkin sanojeni tarkoitusta: ne heräävät henkiin uudessa ihmisessä, joka prosessoi kirjoitustani ja heijastaa lukemaansa omiin kokemuksiinsa, jotka eivät ole samoja kuin omani. Lukukokemukset ovat aina niin henkilökohtaisia. 

Ehkä jo piankin joku muu kuin minä olen jo lukemassa näitä sanoja.

0

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *